Synnytys

Osaiskohan sitä kirjoittaa jotain synnytyksestä? Siitä on nyt nelisen vuorokautta aikaa...

Keskiviikkona 14.12 (rv 41+5) käytiin tosiaan siellä yliaikaiskontrollissa ja lääkäri pyöritteli taas kohdunsuuta ja irrotteli kalvoja, jos sillä sais synnytyksen käynnistymään. Iltapäivästä alkoikin tuntua kipeähköjä supistuksia, jopa niin paljon, että viriteltiin TENS-laite paikoilleen. Vähitellen ne supistukset kuitenkin laantui ja iltaa kohti loppui kokonaan. Ihan muutamia supistuksia tuli illalla. Siinäpä se, ei käynnistynyt silläkään pyörittelyllä! Yöllä supisteli harvakseltaan, just sillain mukavasti ettei saanut nukuttua kunnolla. Kipeitä ne ei olleet, kiristeli vaan epämukavasti. Aamuviideltä tuli ensimmäinen oikeasti kipeä supistus, niin että siihen piti oikein keskittyä. Seuraava tuli kymmenen minuutin päästä ja sitä seuraava kahdeksan ja sitten neljän ja sittenpä ne tulikin kahden-kolmen minuutin välein. Aika pian otin TENSin avuksi, kun supistukset tuntui olevan ihan varmasti niitä oikeita. Istuskelin jumppapallolla ja konsultoin kätilöystävää Facebookissa (kiitos Riikka! :D) että millon pitää lähteä sairaalaan. Kuuden aikaan herätin Villen ja joskus ennen seitsemää lähdettiin ajelemaan. Autossa supistukset tietty hiipui vähän, tulivat enää neljän minuutin välein. Sairaalaan tullessa ei kohdunsuulla ollut tapahtunut juuri mitään edellispäivään verrattuna, mutta jäin kuitenkin synnyttämään. Mentiin salin puolelle ja kätilö kävi juttelemassa mun toiveista synnytyksen suhteen. En osannut mitään kummempia toivoa, kuin että ilokaasua voisin kokeilla tälläkin kertaa, jos pelkkä TENS ei riitä. Ponnistusasennoista kätilö kyseli, että onko toiveita, mutta en osannut vielä sanoa mitään ja sovittiin, että jutellaan niistä sitten vielä myöhemmin.

Vähitellen supistukset tuli taas kahden minuutin välein, TENSin ja rauhallisen hengittelyn kans selvisin kuitenkin ihan hyvin. Jossain vaiheessa tuntui, että pitää päästä lepäämään hetkeksi ja meninkin sängylle makoilemaan, kohdunsuu auki 6cm. Vähitellen kivut koveni kuitenkin sen verran, että makoileminen ei tuntunut enää hyvältä. Siirryin keinutuoliin ja sain TENSin kaveriksi ilokaasun. Siinä vaiheessa kohdunsuu oli auki 7cm, parissa tunnissa ei siis paljon mitään edistystä! (Paitsi vauva oli tullut paljon alemmas, kun se aiemmin lillui vielä varsin ylhäällä.) Kätilö kysyi, haluanko että kalvot puhkaistaan, silloin olis varmasti tullut edistystä ripeästi. En kuitenkaan halunnut, ja kätilö sanoikin että olis itse tehnyt saman päätöksen. :) Reilun tunnin päästä tuntui tosi kovaa kipua tai ponnistamisen tarvetta, en oikein itsekään tiennyt mitä. Mies soitti kätilön paikalle ja nousin sängylle tutkimista varten. Heti sängylle päästyä tuli supistus, meni vedet ja lapsi melkein siinä mukana. :D Ei auttanut kuin ponnistaa, en olis voinut pidätelläkään. Ei sitten ehditty puhua niistä ponnistusasennoistakaan... Poika syntyi klo 12.21, 7 tunnin ja 19 minuutin avautumisvaiheen ja 2 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen. Sain pojan heti rinnalle ja ihmeteltiin siinä sitten toisiamme jonkun aikaa. Istukka syntyi tällä kertaa helposti, mutta vuotoa oli nytkin niin paljon, että sitä piti enemmän seurailla. Vuoto kuitenkin asettui oksitosiinitipalla ja imetyksellä. Poika imikin tehokkaasti molemmat rinnat, ja on siitä asti halunnut asua tissillä...Mulle ei tullut tällä kertaa tikin tikkiä, mahtavaa! Taisin saada niitä tarpeeksi yhden ihmisen synnytysten edestä viime kerralla. (Vertailun vuoksi Sampon synnytyksestä täällä.)

Osastolla oltiin sunnuntai-iltapäivään. Pojalta seurattiin sokereita mun raskausdiabeteksen takia. Pari arvoa oli matalahkoja ja sen takia sai jonkun verran lisämaitoa. Kotona ei kuitenkaan ole tarvinnut enää lisämaitoja, kun maitoa kyllä tulee riittävästi. Tälleen toisella kerralla osastolla sai olla aika rauhassa, ei paljoa neuvottu eikä hötkyilty. Sopii mulle, tuntui tulevan vielä jostain takaraivosta nuo vauvanhoitohommat. Kyllähän tuo oma nelikiloinen näytti sellasten alle kolmikiloisten rinnalla ihan jättiläiseltä, ja muutenkin helppohoitoisemmalta. Että ihan kiva, ettei oo kovin pieni. Oma vointi oli ekana iltana vielä vähän pöhkö, kun verta menetin kuitenkin vähän normaalia enemmän. Hb oli kuitenkin seuraavana päivänä 108, eli ei kovin huono. Vointi kohenikin nopeasti ja lauantaina olo oli jo ihan niinku ei olis koskaan ollutkaan raskaana ja synnyttänyt. Ainoa, mistä tietää synnyttäneensä, on jälkivuoto, joka sekin on jo aivan minimaalista. Oon kyllä superonnellinen tästä olotilasta. Tiedän, mitä se toinenkin ääripää on...

Eilen tosiaan tultiin kotiin. Sampokin on ottanut vauvan mukavasti vastaan. Käy silittämässä päätä ja katsomassa, kun vauva syö. Se ei varmaan oo vielä hoksannut, että vauva jää tänne pitemmäksikin aikaa... Sisu on kyllä jatkanut mahan ulkopuolella mahansisäistä elämäänsä, siis nukkuu päivät ja kukkuu yöt. Tai ainakin nyt kaks yötä on herännyt kahden maissa katselemaan ympärilleen ja vaatimaan tissiä suuhunsa. (Siis ei syödäkseen, vaan ihan huvikseen vaan.) Viime yönä nousin kolmen aikaan olohuoneeseen pojan kans ja pääsin takas nukkumaan puoli viiden aikaan. Sampo heräs joskus kuuden aikaan, mutta onneks mun ei tarvinnut nousta! Nukuttiinkin sitten vaavin kans yli kahdeksaan. Tämä päivä on mennyt sitten itkeskellessä mahavaivoja. Ei vissiin sais äiti syödä joulusuklaita. Ja niitä niin säästeltiin tälle jouluviikolle! Olis pitänyt muistaa Sampon vauva-ajalta, että pikkuvauvan maha ei välttämättä kestä suklaata. No, täytyy syödä muita herkkuja ja säästää nuo suklaat vielä jonnekin tulevaisuuteen. Ehkä kestän tämän takaiskun.

Täytyy vielä loppuun mainita, että se mun uni tummatukkaisesta tytöstä ei sitten ihan pitänyt paikkaansa! Tällä tyypillä on aivan täysin vaalea tukka, siis melkeen valkonen. :D